keskiviikko 8. helmikuuta 2017

22.12.2016-22.1.2017 Joululoma: 3.osa: SATOJEN HANHIKORPPIKOTKIEN SEURASSA

Päivät 29-30.12.2016: En hurjimmissakaan unelmissa osannut ajatella, mitä saisimme nähdä ja kokea näiden kahden päivän aikana.


29.12.2016: Viikko oli vierähtänyt äkkiä siitä, kun kotoa reissuun lähdimme.
Herätessämme tänään oli ulkona vain kaksi astetta lämmintä. Ilmojen ennustettu kylmeneminen oli asia, joka meitä vähän mietitytti, kun luvattiin ilmojen kylmenevän päivisin alle kymmeneen asteeseen ja öille ennustetiin jopa muutamaa pakkasastetta.

Aamulla ihmettelimme voimakasta kissanpissan hajua mökkiautossamme. Leikattujen kissojen pissa ei haise juuri millekään, mutta nyt haisi sisällä leikkaamattoman kissan pissa. Ovea aukaistessa haju sitten vain lisääntyi. Pihallahan oli täällä liikkunut useita kissoja. Kauhistutti ja hirvitti, että jos tuo haju lähtee tuliaisena mukaamme.

Niin hyvästelimme aurinkoisessa säässä ihanan Toledon, jossa kyllä olisi voinut aikaa pitempäänkin viettää. Edellispäivän reippaalla kaupunkikierroksella kyllä kaikki tärkeimmät nähtävyydet kerkesimme nähdä ja kokea. Kiitos niistä!

Torrijosissa poikkesimme pois moottoritieltä ja kävimme kaupassa. Jo tämän pysähdyksen aikana tuota kissanpissanhajua ei juurikaan enää ollut. Suureksi onneksemme haju hävisi päivän aikana sitten kokonaan. Olisko rengas saanut reviirimerkinnän pihan urokselta, että täällä on hänen Tyttöjä. Vaikka steriloidut Tytöt ei pitäisi hänen sieramiin tuoksua ollenkaan. Tämäpä kokemus oli ensimmäinen kerta, mutta tätä on usein pelätty, kun ympärillä liikkuu reissuillamme paljon irtokissoja.


Olemme koko reissun vähän ihmetelleet ihmisten ja autojen vähyyttä. Ruokakaupassakin oli vain muutama ihminen. Myös se, että moottoriteillä ei ole ollut kuin muutama muu auto liikkeellä meidän lisäksi. Vähän enemmän sitten suurempien kaupunkien lähettyvillä. Tuo tuntuu vähän oudolta. On hyvin totuttu jo kotomaan liikenteeseen, vaikka useimmin ajelemme Saksassakin ruuhkattomilla teillä. Harvoin törmäämme edes ruuhkiin, mutta muutama auto kuitenkin meidän lisäksi aina on liikkeellä.

Olimme viime päivien aikana nähneet muutaman kerran tien lähettyvillä haukkaa isomman linnun, mutta aina sellaisessa paikassa mihin ei voinut vaan pysähtyä tuota liitelevää tarkemmin katselemaan.

Meillä oli jo kotona ollut kovasti mielessä eräs paikka ja kansallispuisto. Olisiko paikka pettymys vaiko mahtava kokemus, näkisimmekö siellä yhtään isoa lintua, tämä oli ajatuksissa ja puheissamme. Suuri toive oli, että edes joitakin lintuja nähtäisi.

Pian tulikin vastaan tuo hyvin inokkaasti odotettu tienviitta, Parque Nacional de Monfragüe ja kotkapatsas tien vieressä. Muistan kuinka Mieheni sanoi vielä tuossa vaiheessa, että saa nähdä näemmekö hahikorppikotkia ollenkaan.


Eipä pitkälle tarvinnut ajella, kun taivaalla korkealla liiteli 10-20 ison linnun parvia. Hanhikorppikotkiahan ne taisivat olla, ajattelimme. Kaksi kertaa pysähdyimme noita ihmettelemäänkin, mutta linnut lentelivät niin korkealla ettei niistä tunnistettavia kuvia saanut. Ajattelimme onkohan se nyt tässä mitä näimme?


Eipä onneksi ollut, kun saavuimme Salto Del Gitano -parkkipaikalle. Mökkiautomme saimme vähän matkan päähän parkkiin tien viereen. Oli taas ihanan kesäisen lämmintä. Tästä sitten alkoikin reissun ehkä ne mieleenpainuvimmat hetket ja kaksi päivää. 


Tämä oli aivan huikeata, ainakin minulle. En kuuna päivänä olisi voinut haaveilla ja vielä olisi uskonut, että saan nähdä ja kokea tällaisen luonnon antaman aidon live-elokuvan. Tätä ei voinut kuin suu auki ihmetellen katsoa ja kuvata, nauttia suuresti joka hetkestä.

Taivaalla lenteli kymmeniä ja satoja hankikorppikotkia. Jo yhdestä kuvasta olen laskenut niitä olevan lähes viisikymmentä, mutta kun niitä lenteli taivaalla ympäriinsä, ylempänä ja alempana. Eikä siinä kaikki, niitä oli hyvin paljon jyrkillä kallioillakin istuskelemassa. Se kirkumisääni, mikä kuului kalliolta, oli jotakin aivan ihmeellistä, jopa vähän aavemaisen pelottavaakin. Välillä se kuului hiljempaa, mutta suurimman osan ajasta aika kovaa. Ääni oli vähän kuin suurelle sikalaumalle olisi oltu jotain kamalaa tekemässä, kirkumista ja taas välillä suurta raakuntaa. Sitä en tiedä, oliko huutajat poikasia vaiko aikuisten ääntelyä, varmaan molempia. Paljain silmin vastapäätä kalliolta ei lintuja nähnyt, ainoastaan niitä, jotka liitelivät taivaalla.

Kuvan oikeassa yläreunassa oleva Hanhikorppipariskunta antoi sellaisen kokemusnäytelmän, että jopa kuvaaminen oli aika hankalaa, kun niin innoissaan nähdystä olin. Ilman kameran linssistä katsomista en olisi edes heidän lemmenleikkejään nähnyt, mutta nyt sain lisäksi paljon hyviä kuvia. Ensin he kovasti laittoivat höyheniään ojennukseen, uros enemmän, kun sitten olivat valmiita juhlalliseen hetkeen. Ja tämä kaikki noin 40-50 metrin päässä. Tuo kuva on otettu heidän parittelun jälkeen. Uskomatonta, että näimme tällaisen esityksen. Eikö tällaisen näkeminen ja kuvaaminen ole vain luonto-ohjelmissa nähtyä ja niihin kuvattua. 


Oli pakko laittaa taustamusiikiksi tämän Hanhikorppipariskunnan kunniaksi vähän juhlallinenkappale joka on nimeltään, Hymn of Love.


29.12.2016: Salto Del Gitano, Parque Nacional De Monfragüe, Spain 



Tiesimmekin ettei luonnonpuistossa saa yöpyä, mutta kysyimmekin, kun meitä kävi joku matkailunedistämisihminen jututtamassa ja täyttämässä jonkun kyselylapun, että saako täällä jäädä luontoon yöpymään. Ei saa kuulemma villieläinten ja ihmisten takia jäädä, joten ajoimme luonnonpuiston ulkopuolelle vajaan kymmenen kilometrin päähän hautausmaan parkkipaikalle Torrejón el Rubio -kylän kupeeseen yöksi.




30.12.2016: Heräsimme kylmään aamuun, mittari näytti alle +1 astetta lämmintä herätessämme. Kauniisti kuitenkin aurinko nousi valaisemaan huurteista tienoota. Pian aurinko olikin sulattanut huurteen pois lämmittävillä säteillään.

Mökkiautossa meillä oli vähän liiankin lämmintä yöllä. Nimittäin piti käydä keskellä yötä laittamassa lämmitystä vähän pienemmälle, kun mittari näytti autossa jo 23 astetta lämmintä.

Nukkumaan meno ja auringon nousun aika oli täällä hautausmaan parkkipaikalla aivan ikimuistoista. Täällä alueella oli paljon eläimiä aitauksissa, jopa sikoja. En ole ennen nähnyt, mutta täällä näytti olevan aitauksissa eläinten lisäksi myös suuria vahtikoiria. Nämä koirat haukkuivat sitten ympärillämme illalla ja aamun valjetessa. Kun yksi aloitti jossain kaukana haukunnan niin haukunta vaan ympärillä lisääntyi, aivan kilpaa kuorossa ja ketjureaktiona haukkuivat. Kissatkin olivat vähän kysyvinä, että mitäs tämä nyt on. Ilmeisesti tämän haukunnan sai aikaan pimeässä liikkuva ihminen, vai liikkuiko siellä niitä villieläimiä. Yöllä tähän haukuntakuoroon ei herätty tai sitten koirat eivät edes haukkuneet.

Täällä hautausmaan parkkipaikalla oli kovin pimeää yöllä. Joitakin pieniä valoja vain kauempaa näkyi. Valokattonamme oli vain kirkas tähtitaivas. Aika romanttisen ihanaa on olla tähtitaivaan alla koirien haukkuessa ja ulvoessa ympärillä. Sekä aasin toivottaessa hirnunnallaan hyvät huomenet uuteen päivään. 

Mökkiauto aamuauringossa.

Naapurissamme oli kuitenkin kovin hiljaista ja tässä muutama kuva naapuritontilta.


Aamujuttujen jälkeen lähdimme pienelle aamukävelylle jälleen ja kamerat mukana. Heti ulos mennessäni katsoin kauempana puhelinlangalta lennähtänyttä lintua, että harakkahan se siellä, mutta jotenkin se näytti pienemmältä ja erilaiselta kuitenkin. Siinä sitten töllistelimme ja ihmettelimme. Jokunen auto kulki tiellä sekä ihminen oli kävelyllä. Muutama kävi hautausmaallakin. Kunnes sinisenä kiiltävä harakka lensi läheltämme ohitse ja pian huomasimme niitä olevan kauempana enemmänkin. Tulivat syömään maatalon isännän illalla tuomia jauhoja aidalta olevasta astiasta. Harakka, siis siniharakka, oli bongattu. Tämä tipi ei kotikulmilla ilmeisemmin vastaan tulekaan sillä se asustelee pääasiassa täällä Pyreneiden niemimaalla. Toinen uusi tuttavuus, niin kuin me puhumme bongaus, oli harjalintu. Josta myöhemmin sain parempiakin kuvia. 


Kylmän yön jättämä usvaisuus alkoi häviämään pikkuhiljaa. Ajelimme Castillo de Monfragüeen parkkipaikalle. Kiirettä ei ollut heti ylös kukkulalle ja linnalle nousemisella, kun paikka oli vielä sumun peittämä joten odotellessa sumun hälvenemistä keittelimme kahvit. Pian kuitenkin saimmekin pistää vaelluskengät jalkaan ja lähteä ulos nauttimaan auringosta, maisemista ja katselemaan hanhikorppikotkien puuhasteluja ja ihastelemaan heidän niin kaunista lentoa.


Hanhikorppikotkan pituus on 93–110 cm ja siipien kärkiväli 234–269 cm, aikuinen hanhikorppikotka painaa 6,2–11,3 kiloa. Lintu on komea ilmestys istuskellessa, lentoonlähdössä, lennosta laskeutuessa ja lentäessään. Mikään kotkien kauneuskilpailun voittaja tämä hankikorppikotka ei kuitenkaan ole mielestäni. Paljas pitkä kaula on jotenkin niin ruma.

Tänään pääsimme vielä lähemmäs lintuja kuin mitä edellispäivänä. Heillä tuntui olevan kovasti puuhakasta työtä meneillään. Kantoivat vauhdilla oksia edestakaisin. Kun iso lintu lentää hento-oksaisen oliivipuun oksille ja siitä pois risut suussa, on sekin näky. On uljasta katseltavaa niiden lento meidän yläpuolella kallionkielekkeelle ja sieltä pois. Joskus ne riitelivät ja oksat lensivät jyrkkää kalliota pitkin alas. Olikohan siellä rakennustarvikkeista ja pesänrakentamisen tyylistä erimielisyyttä? Sitäkin mietimme, että kantoivatko risuja, jossa oli oliiveja poikasille syötäväksi, kun osa linnuista kantoi risuja pois kalliopesältä.

Yksi komistus lennähti vain vajaan 10 metrin päähän meistä, kun olimme eväitä syömässä. Istui siinä jonkun aikaa ja välillä katseli meihin päin, silmästä silmään, kunnes lensi pois. Välissä oli puidenoksia ja joku vaijeri eikä tästä hetkestä hyvää kuvaa saanut. Käsi siinä alkoi jo tärisemään, kun niin lähellä oli.


Ylhäältä oli hienot maisemat ympäriinsä Taro-jokilaaksoon, aivan lumihuippuisia vuoriakin näkyi kaukana. Oli panoraamanäkymät niin kuin hanhikorppikotkilla, jotka lentelivät allamme ja yllämme.

Ajoimme lopuksi vielä Salto Del Gitano -parkkipaikalle katselemaan ja kuuntelemaan kalliolla ilta-aurinkoa ottavia lintuja ja taivaalla lenteleviä. Kaukana kalliolla ne olivat, mutta ihan kohtalaisen hyviä kuvia sain, kun ottaa huomioon sen millä kuvaan. Täällä taas kuului se hirvittävä meteli.

Edellispäivän lemmenleikkejä leikkinyt hanhikorppikotkapariskunnasta toinen oli vain kotona, mutta oli jotenkin odottavana. Pian toinenkin siihen lennähti risu suussa. Kotona ollut alkoi risua huolellisesti ja pitkän kaavan mukaan nokallaan pesään asettelemaan, oli hidas ja vaativa tehtävä. Risun tuoja alkoi taas kovasti itseään puunaamaan, suki vauhdilla höyheniään. Kun kotona ollut oli saanut risun oikeaan paikkaan aseteltua, hän alkoi pää alaspäin jotakin odottamaan. Kahdesti pariskunta suukotti, koskettivat nokillaan toistensa nokkia. Kotona olija oli kuin möksöllään ja pää allapäin. Välillä risuntuoja katseli epäilevän näköisesti ympärille. Olisko hän kuullut kamerani raksutuksen ja odotti hiljaisuutta. Jätin heidät omaan rauhaan. Tämä kaikki taas kameran linssin läpi katsottuna.


 30.12.2017: Castillo de Monfragüe & Salto Del Gitano, Parque Nacional De Monfragüe, Spain


Oli kyllä aivan huikeat kaksi päivää hanhikorppikotkien seurassa. Aina vuorelle noustessa viehättää suuresti ympärillä olevat kauniit maisemat ja lisäksi se, että saa maisemia korkealta katsella aivan lintusten lailla. Se, että täällä saimme seurailla näiden suurien kuningaslintujen elämää niin läheltä, tuntui aika huikealta. Katsella ihastellen, ihmetellen ja kuunnella niiden humisevaa lentoa ylhäältä ja alhaalta päin oli jotakin niin suurenmoista. Lisäksi se, että sain vielä pienillä pokkarikameroillani ikuistettua hienoja kuvia näistä linnuista, tekee minut aivan liikuttuneeksi ja hyvin kiitolliseksi kaikesta nähdystä ja kaikista täällä koetuista hetkistä. Näitä hetkiä en ikinä unohda. Olimme olleet hanhikorpikotkien lailla aivan kuin ilmassa.

Sitä en tiedä, onko täällä aina näitä lintuja näin paljon vai oliko meillä vain hyvää tuuria mukana. Oliko hanhikorppikotkilla nyt jotkut erikoiset karavaanarikokoontumiset vain täällä? Luulen, että on aina. Täällä sanotaan olevan satoja pareja näitä lintuja. Eräs ihminen vaan sanoi, että ilmojen suhteen meillä oli hyvä tuuri. Yleensä täällä kuulemma tähän aikaan vuodesta sataa ja on kylmää.

Yöpyä täällä ei saa sen kertovat myös liikennemerkitkin, ainoastaan yöllä 22.00-6.00 saa kahdeksi tunniksi pysähtyä. Meillä oli ajatus, että seuraavana päivänä lähtisimme täältä vaellusretkelle. Ajelimme Plasencia kaupungin kupeessa olevalle leirintäalueelle, Camping la Choperalle. Perille tullessa aurinko oli laskeutumassa ja kylmyys alkoi lämpimän päivän jälkeen nopeuasti tulemaan.


Tässä päivän ajoreitti, jolle pituutta tuli nelisenkymmentä kilometriä.



Siinä illan aikana heitettiin ilmoille pieni ajatus siitä, missä viettäisimme vuoden viimeiset tunnit ja missä uusi vuosi 2017 aloitettaisiin. Myös sääennusteita kovasti kyttäilimme. Lopullinen päätöksen teko tuosta jätettiin kuitenkin aamuun.


Soleil

Bongattuja uusia lintulajeja:
29.12.2016: hanhikorppikotka, sinirastas, mustapääkerttu ja pajulintu
30.12.2016: siniharakka, harjalintu ja pyrstötiainen


Reissusta aikaisemmat jutut:





2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Olipa teillä tässäkin upeat päivät. Kylläpä noita lintuja olikin paljon. Me olemme saaneet hanhikorppikotkia ihailla vain Alpeilla. Yhden kerran niitä n. viitisen kappaletta alkoi kaarrella meidän päällämme. Siinä vähän tuli olo, että ajattelevatko väsyneistä vaeltajista saavansa kohta mukavan makupalan :-)

Soleil kirjoitti...

Oli kyllä kerrassaan hienoja päiviä. En mitenkään voinut uskoa, että niitä voisi olla niin paljon ja että saisimme heitä niin läheltä katsella. Harmittaa, kun en ottanut siitä niiden mekkalasta filmin pätkää. :)

Heidän lemmenleikkinsä näkeminen ja pesän rakennus puuhat sekä niistä kuvien saaminen on jotakin mitä ei enää koskaan välttämättä näe ja saa nähdä. Voihan se olla, että juuri tuolla näkee saman parin ja samassa paikassa vuosienkin päästä. :)

Viime kesänä Grossglocknerin lähellä liiteli kaksi suurta lintua, ilmeisesti myös eri lajia, mutta olivat niin korkealla ettei heistä tunnistettavaa kuvaa saanut.